Syömishäiriötarinani ja kokemukseni sairauden hoidosta

-
* Tiedoksi: Olen muokannut tekstiä ja julkaissut sen uudestaan 1/2018

Minua on lukuisia kertoja pyydetty kirjoittamaan postaus syömishäiriötaustastani. En tähän asti ole halunnut kirjoittaa postausta aiheesta, sillä koen sen todella henkilökohtaiseksi ja itseni araksi. Perheeni on kuitenkin kannustanut minua kirjoittamaan syömishäiriötaustastani ja saamastani hoidosta, sillä tekstistä saattaa olla hyötyä jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle henkilölle tai perheelle.

Tulen tässä postauksessa kertomaan syömishäiriön sairaudenkuvasta ja saamastani hoidosta. Postauksen lopulla tulen miettimään näin jälkeenpäin katsottuna miten ajattelen että sairauteeni olisi kannattanut tarttua. Äitini on myös luvannut kirjoittaa tekstin omasta näkökulmastaan, eli siitä miltä tuntuu kun lapsi sairastuu syömishäiriöön.

Minulta kysytään usein kuinka vanha olin sairastuessani. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en koe että olisin sairastunut äkillisesi minkään yksittäisen asian takia. Syömishäiriöön liittyviä oireita minulla on kuitenkin ollut jo ala-asteen ensimmäiselta luokalta asti. Minun oli silloin iltaisin nukkumaanmenon yhteydessä pakko kokeilla lanneluitani ja kylkiluitani. Lanne- ja kylkiluiden kokeilu oli jonkinlainen pakko-oire ja muistan ajatelleeni että olen turvassa, enkä voi olla isokokoinen, jos lanneluuni erottuvat selkeästi silloin kun makaan selälläni sängyssä. Luiden "tarkistaminen" iltaisin toi minulle turvallisen olon ja mieleni rauhoittui jollain lailla.
Eräs ystäväni on myös kertonut muistavansa että kieltäydyin ala-asteen ensimmäisellä luokalla syömästä kakkua syntymäpäiväjuhlissa koska pelkäsin lihomista.

Edelliseen kappaleeseen liittyen koen tärkeänä painoittaa että kasvoin turvallisessa ja rakastavassa perheessä, jossa minulla ei ollut mitään todellista syytä tuntea turvattomuutta.

Muistoni ala-asteelta liittyvät pääasiassa muuhun kuin syömishäiriöön, enkä itse muista että minulla vielä tuohon aikaan olisi ollut erityisen paljon syömistarkkailua. Olin herkkä ja itsekriittinen lapsi joka mieluiten olisi viettänyt aikaa opettajien kanssa, mutta yritin ylläpitää reipasta ja iloista asennetta jotta saisin olla mukana koulukavereiden leikeissä. Itsekriittisyyteen liittyen olen saanut kuulla että tulin itkien kotiin toisella luokalla sen takia että olin saanut matikan kokeesta kahdeksikon.
Kokonaiskuvan kannalta voi olla oleellista mainita, että kävin jo ala-asteella terveydenhoitajalla painotarkkailussa sillä painoni oli normaalikäyrän alapuolella. 

Yläasteen kahdeksannella luokalla muistan terveydenhoitajan ensimmäisen kerran ilmoittaneen, että olen saavuttanut normaalipainon alarajan. Normaalipainon saavuttaminen oli minulle tosi vaikea asia ja päätin heti että laihdutan pari kiloa, jotta pääsen takaisin alipainon puolelle.

Painoni lähti nopeasti laskuun siitä huolimatta, etten karsinut ruokavaliostani muuta kuin herkut. Ahdistukseni helpotti hieman laihtumisen yhteydessä ja painontarkkailu toi kontrollin tunnetta arkeeni.  Olen lapsesta asti tuntenut etten riitä sellaisena kuin olen ja tuntui hyvältä että olin löytänyt jonkun asian (painoni) jota koin pystyväni hallitsemaan täysin.
Koska oloni muuttui laihtumisesta vähän paremmaksi, ajattelin että voisin vielä paremmin jos laihtuisin lisää. Seuraavaksi ruokavaliostani lähti lämminruoka. Loppuvuodesta 2005 äitini huomasi että painoni oli laskenut ja vei minut yksityiselle lääkärille arvioitavaksi, olin tuolloin 14 vuotta vanha. Äiti osasi etsiä minusta syömishäiriön merkkejä, sillä hän oli noin vuosikymmen aiemmin joutunut hakemaan samaa hoitoa siskolleni.

Lääkärissä vakuutin että kaikki on hyvin, mutta yksityinen lääkäri kirjoitti minusta siitä huolimatta lähetteen Porvoon sairaalaan pediatriselle poliklinikalle.
Lääkärini sairaalan polikliniikalla oli osaava monella osa-alueella, mutta syömäishäiriöistä hän ei ymmärtänyt paljoakaan. Kävin painokontrollissa ja verikokeissa noin kahden kuukauden välein ja lääkäri tarkisti käynnin yhteydessä mistä kohtaa käsivarteni muuttuivat lämpimiksi. Muistan että käsivarteni olivat joka kerta kylmät aina olkapäihin saakka.

Perheeni oli todella huolestunut voinnistani, sillä söin tässä vaiheessa enää muroja ja päärynöitä. Äiti kirjoitti sähköpostia lääkärilleni lähes viikoittain, rukoillen että minut otettaisiin osastolle syömään. Itse olin tässä vaiheessa pahimmassa teini-iässä ja suostuttelin lääkärini siihen, etteivät vanhempani saisi tulla mukaan vastaanotolle. Kielsin myös lääkäriäni kertomasta vanhemmilleni siitä mistä olimme keskustelleet käynnin aikana. Lääkärille olin kuitenkin rehellinen syömisistäni ja voinnistani. 
Lääkäri kysyi minulta muutamaan otteeseen, jos haluaisin tulla kesällä pariksi viikoksi lastenosastolle syömään. Kiinnostukseni osastoa kohtaan katosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun lääkäri ei antanut minun syödä osastolla pelkkää rasvatonta jogurttia ja hedelmiä.

Painoni oli edelleen laskusuunnassa ja lääkäri alkoi sanoa minulle ja vanhemmilleni että painoni olisi noustava pakkohoitorajan yli seuraavaan kertaan mennessä, muuten minut otettaisiin osastolle. En pystynyt nostamaan painoani, mutta tankkasin nestettä ennen lääkärikäyntejä jotta välttäisin sairaalaan menon.
Muistan kuitenkin salaa toivoneeni, että lääkäri ottaisi ohjat käsiinsä ja pakottaisi minut sairaalahoitoon. Tiesin etten itse hallinnut tilannetta ja vointini oli syömättömyyden takia kokonaisvaltaisesti heikko.


Kuva: Matleena Sistonen
MUAH: Salli Timlin

Vuodet kuluivat ja painoni pysyi matalana. Menin yläasteen lopulla töihin kahvilaan, jossa olin töissä lukion toiseen vuoteen asti. Minun oli tapana mennä kahvilaan suoraan koulun jälkeen ja töiden jälkeen vietin illat koulukirjojen edessä. Täytin kalenterini ohjelmalla, jottei aikaa jäisi nälän tuntemiseen.
Arvosanani pysyivät hyvinä, mutta uuden oppiminen oli raskasta. Itkin moneen otteeseen väsymyksestä ja toivoin aamuisin että olisi jo ilta, niin että pääsisin takaisin nukkumaan.

Kävin lukiossa säännöllisesti terveydenhoitajalla tarkistamassa painoni ja lääkärin vastaanotolla joka toinen kuukausi. Matalasta painosta huolimatta luustoni kuuntoa ei koskaan tarkistettu. Lääkärini oli sitä mieltä etteivät luuni verikokeen perusteella voineet olla sisältä täysin tyhjät. Kaikki paitsi maksa-arvot ja leukosyytit olivat verikokeissa aina kunnossa, maksa-arvot olivat välillä korkeat ja leukosyytit matalat.

Kun täytin kahdeksantoista vuotta pediatri kysyi minulta minne haluan että hän laittaa minusta lähetteen. Olimme sopineet kotona että vastaisin haluavani hoitoni siirtyvän yksityiseen terveyskeskukseen, jossa saisin tavata psykiatrin.

Yksityinen psykiatri kirjoitti minusta ensimmäisen käynnin jälkeen lähetteen Helsingin syömishäiriöyksikköön. Hän kertoi että saisin sieltä asiantuntevaa hoitoa eikä minun tarvitsisi sitoutua mihinkään heti, menisin sinne vain lääkärin haastateltavaksi.
Tässä vaiheessa pelkäsin tiiviiseen hoitoon pääsyä, sillä koin maailman tärkeimpänä asiana, että valmistun ylioppilaaksi samaan aikaan luokkalaisteni kanssa. Olin vuosien varrella vakuuttunut siitä, että ruoka ja syöminen heikensivät keskittymiskykyäni ja että arvosanani laskisivat, jos söisin mahani täyteen. Vointini oli kuitenkin huono ja myös perheeni kärsi tilanteestani. He sanoivat minulle melkein päivittäin, että tulen kuolemaan ellen saa apua pian.

Muistan edelleen todella elävästi sen päivän, kun menin syömishäiriöyksikkön lääkärin haastateltavaksi. Minua oksetti ja pelotti, osittain sen takia etten halunnut joutua osastolle mutta myös siksi, että pelkäsin ettei lääkäri pitäisi minua sairaana. Muistan myös että minua ärsytti se että hoitajat tervehtivät minua reippaasti silloin, kun astuin osaston ovesta sisään. En halunnut kuulua osastolle jossa hoidettiin psyykkistä sairautta. Ajatus hävetti minua tosi paljon ja halusin uskoa että sairauteni on pelkästään somaattinen.

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja koki, että minun olisi päästävä osastolle pikaisesti. Minulle oltiin kerrottu että osastolle saattoi joutua jonottamaan jopa vuoden, joten en olettanut pääseväni hoitoon nopeasti. Viikko arviointikäynnin jälkeen sain kuitenkin soiton osastonhoitajalta joka sanoi, että minulle oli vapautunut paikka osastolta. Ahdistuin soitosta ja sanoin hoitajalle etten voi tulla osastolle, sillä olemme silloin menossa äitini kanssa risteilylle. Hoitaja kysyi jos ymmärrän että luopumalla paikasta joudun jonon päähän, ja saatan joutua odottamaan paikkaa pitkäänkin. Muistan pahoitelleeni ja sanoneeni että ymmärrän tilanteen hyvin.

Noin viikko tämän jälkeen sain uudestaan soiton osastolta, minulle tarjottiin jälleen paikkaa. Lääkäri oli kuulema arvioinut tilanteeni sen verran kriittiseksi, että minulle haluttiin heti tarjota uutta osastopaikkaa. Tällä kertaa otin osastopaikan vastaan ja muistan että makasimme äidin kanssa iltaa ennen osastolle menoa vanhempieni vuoteessa ja itkimme. Minä itkin surusta ja väsymyksestä, äitini puolestaan helpotuksesta sen takia että vihdoin saisin apua.


Näin jälkeenpäin ajatellen toivon
 että tilanteeseeni oltaisiin puututtu tiukemmin viimeistään yläasteella, mutta mielusti jo ensimmäisten oireiden ilmestyessä ala-asteella.

Luonteestani johtuen minua lähestyttiin kotipaikkakunnallani hoidossa järjen ja logiikan kautta. Hoitotaho luotti siihen että fiksuna tyttönä alkaisin tekemään järkevämpiä ratkaisuja syömisen suhteen siinä vaiheessa, kun tiedän enemmän ravitsemuksesta ja siitä miten keho toimii.

Syömishäiriössä ei kuitenkaan ole kyse siitä etteikö sairastunut ymmärtäisi kuinka pitää syödä. Syöminen on mahdotona siitä huolimatta, että tietoa ja ymmärrystä on. Muutoksen tekoon tarvitaan usein paljon apua ja mitä pidempään oireilu on saanut jatkua, sitä vaikeampaa tapojen muuttaminen on.

Käytännössä ajattelen siis että pediatrin olisi vastustelustani huolimatta tullut kertoa vanhemmilleni oleelliset, terveyteeni liittyvät asiat jotka kerroin hänelle hoitokäynnin aikana. Tämän lisäksi uskon että toipumiseen olisi ollut lyhyempi tie, jos olisin heti sairauden alkuvaiheessa saanut tavata sairauden luonteeseen perehtynytta työntekijää.

Syömishäiriöstä kärsii tänään harmillisen moni nuori ja koen siksi tärkeänä, että sairauteen liittyvästä problematiikasta kerrotaan eteenkin nuorten parissa työskenteleville ammatti-ihmisille. Mielestäni voisi myös olla järkevää kysyä apua kollegoilta (tai muista yksiköistä) jos oma osaaminen ei objektiivisesti katsottuna riitä potilaan tarpeisiin nähden. Uskon kuitenkin että kaikki minua hoitaneet henkilöt ovat tehneet parhaansa auttaakseen.

Jos postaus herättää sinussa ajatuksia tai kysymyksiä saat mielellään kommentoida postausta tai lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen: nessanelamaa@gmail.com

Vastaan jokaiseen asiallisesti esitettyyn kommenttin, sähköpostiin ja kysymykseen!

x: Nessa

28 kommenttia

  1. Tämä oli hyödyksi varmasti monelle, myös minulle... Kiitos että kerroit tämän! Et arvaakaan kuinka paljon asia kosketti minua :') Tämä teksti sai ajattelemaan, kiitos!

    -Vilhelmiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi Vilhelmiina! :) <3

      Poista
  2. Hieno kirjoitus tärkeästä asiasta, kiitos sinulle tästä :) T: ffgirl

    VastaaPoista

  3. Kiitos tästä Vanessa! Tosi hieno ja koskettava kirjoitus ja tarina!

    Minusta on järkyttävää, miten paljon osaamattomuutta ja tietämättömyyteen syömishäiriöiden hoitoon liittyy, vaikka ne koskettavat niin monia. Itse olen törmännyt siihen valitettavasti myös täällä Helsingissä.

    Toisaalta uskon, että syömishäiriöstä jokainen parantaa pitkälti itse itsensä, ja hoito voi olla siinä parhaimmillaan vain tärkeänä tukena. Muistan joskus itsekin ihmetelleeni, kun luin erästä väitöskirjaa, joka kertoi anoreksia toipumispoluista, kuinka kukaan ei maininnut parantavaksi tekijäksi hoitoa.

    Nyt, oma kokemukseni on muuttanut ajattelutapaani. Tosiin kuin sinä, koen itse saaneeni jo sairauden alkuvaiheessa hyvääkin hoitoa, mutta toipumisen sijaan sairauteni paheni tuosta vielä voimakkaastikin, koska en itse ollut valmis toipumaan. Siitä on nyt kaksi vuotta, kun minun hoitoni lopetettiin usean vuoden jälkeen olessani vielä vakavasti sairas ja huonossa kunnossa. Tänä aikana olen vain käynyt harvakseltaan kontrolleissa (paikassa jossa ei ole syömishäiriöihin erikoistunutta hoitoa, eikä lääkärin mukaan juurikaan osaamista siitä). Tänä kesänä nuo kontrollit kuitenkin lopetettiin, koska minun todettiin parantuneen täysin anoreksiasta.

    Elän nyt tervettä normaalisti työssäkäyvän nuoren naisen elämää, ja voin niin henkisesti kuin fyysisestikin hyvin. Ja nautin siitä täysin rinnoin.
    Itse koen, että paransin itse itseni omaan tahtiini, kun itsetuntoni vahvistui ja aloin uskoa siihen pystyväni, ja sain tärkeämpää sisältöä elämääni.

    Olisi mielenkiintoista lukea, mitkä tekijät ovat Sinua tukeneet toipumisessa, oliko se hyvä hoito, jota myöhemmin sait (Helsingissä), vai muut tekijät? Myös siitä voisi olla tukea toipumisen kanssa kamppaileville, vaikka ymmärränkin, jos aihe on Sinulle liian henkilökohtainen. Joka tapauksessa on todella hienoa, että olet pärjännyt näin hyvin, olet todella vahva <3

    Loppuun haluan vielä todeta, että en missään tapauksessa tarkoita, että syömishäiriöiden hoito olisi turhaa. Olen kanssasi täysin samaa mieltä, että varhainen puuttuminen on varmasti yksi tärkeimmistä asioista toipumisessa. Minusta jokaisen sairaan pitäisi saada tukea, oli sitten valmis parantumaan tai ei. Oikeanlainen tuki toipumisessa voi antaa sen tarvittavan rohkeuden, jota muutosten tekeminen vaatii, ja on erityisen tärkeää juuri silloin, kun on kaikkein herkimmillä ja omat voimat ovat vähäiset. Toisen puolesta ei voi parantua, mutta kaikille meille tulee hetkiä, jolloin tarvitsee kannattelua, ennen kuin jaksamme ponnistaa eteenpäin. Minulla niitä on ollut useita. Me olemme siitä onnekkaita, että olemme saaneet tukea myös läheisimmiltä, mutta hoidossa tulisi tukea myös niitä, joilla tällaista tukiverkostoa ei ole.

    Hyvää loppukesää Ihana Vanessa! <3

    http://idaelina.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Ida,

      Kiitos että kommentoit, oli mukava kuulla ajatuksiasi! Erityisen hienolta tuntuu kuulla, että olet onnistunut parantamaan itsesi syömishäiriöstä. :)

      Sinun laillasi koen, että läheiset ja muun sisällön saaminen elämään, on auttanut minua toipumisessa. Erityisen tärkeänä koen toipumisen kannalta opintopaikan saamisen ja parisuhteeni. Hyvä hoito on kuitenkin se yksittäinen tekijä, joka on vienyt minua eniten eteenpäin toipumisessa ja suosittelen sitä kaikille, syömishäiriön kanssa painiville henkilöille iästä riippumatta.

      Poista
    2. Hei te ihanat naiset Ida ja Vanessa!

      On niin ihana saada lukea (ja nähdä) miten olette selvinneet tästä niin vaikeasta ja hengenvaarallisesta sairaudesta! Jokaisen toipuminen ja siihen johtaneet tekijät ovat yksilöllisiä mutta lopputulos on sama: paluu takaisin tähän oikeaan elämään ja siitä nauttiminen, sekä ylä- että alamäkineen. Olen niin ylpeä teistä!

      Iso ja lämmin halaus teille molemmille!

      <3 Katarina

      Poista
  4. Voi apua! Minkä ensivaikutelman saitkaan psykiatrisesta osastosta, varmasti helpotti kun ensimmäisellä aterialla vastapaatä istuva tyttö itkee, että ei halua olla vastuussa lautasellaan olevan kanan hengestä :'--D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun täytyy myöntää, etten muista juuri mitään tuosta ajasta. Varmasti kuitenkin ymmärsin, että sulla on oikeus itkeä jos tunnet olosi surulliseksi!

      Poista
  5. Hei Nessa, kiitos henkilökohtaisesta postauksessa, uskon, että tästä on hyötyä saman sairauden kanssa taistelevalle. Onko sinulla hormonitoiminta palannut sairauden jälkeen?-Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anna, mukava kuulla, että olet tätä mieltä! :)
      Jos viittaat hormoonitoiminnalla kuukautiskiertoon, niin kuulun heihin, joiden kuukautiset eivät loppuneet matalimmassakaan painossa. Kuukautisten käynnissä olo ei kuitenkaan estänyt luustoani haurastumasta, joten minun on vaikea ottaa kantaa kuukautisten hormoonimäärään.

      Poista
  6. Valtava kiitos tästä postauksesta, ihan herkistyin tätä lukiessa ja tuli kyllä paljon ajatuksia mieleen.. Hali sinne<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että teksti herätti ajatuksia! Paljon haleja takaisin! :) <3

      Poista
  7. Kiva kun kirjoitit aiheesta, mutta olisi mielestäni ollut tärkeä, että jatkat sitä, koska erikoishoidoissakin kävit käsittääkseni useamman kerran. Ja ainakin itselle on jäänyt täysin auki, mikä tilanteesi on tällä hetkellä. Onko Johny ollut kuinka isossa roolissa? Ihmettelen, jos lääkäri on suostunut vaikenemiseen alaikäisen kohdalla, se on siinä tapauksessa ollut virkavirhe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekstiä olisi toki voinut jatkaa, mutta se oli mielestäni jo aika pitkä. Kirjoitan ehkä myöhemmässä vaiheessa toisen postauksen tästä aiheesta, jos sille on kiinnostusta!

      Johnny on ollut merkittävässä asemassa paranemisprosessissani, sillä olen halunnut olla "normaali" tyttöystävä, enkä kantaa syömishäiriöleimaa. Myös opiskelijan rooli on vienyt minua eteenpäin.

      Lääkäri teki hoitovirheen kohdallani. Muistaakseni laissa on kuitenkin joku kohta, minkä mukaan yli 15 vuotiaalla lapsella on joissain tilanteissa oikeus pyytää, että häneen terveyteensä liittyvät asiat pidetään salassa. Lääkäri viittasi tähän kohtaan useaan otteeseen silloin, kun äiti pyysi tietoa terveydestäni.
      Keskeistä alaikäisen hoidossa tulisi kuitenkin olla lapsen etu ja terveys, eikä lääkärin päätös kuunnella minun (sairauteni sanelemia) toiveita ollut etuni mukaista tai tukenut terveyttäni - päinvastoin.

      Poista
  8. tosi hyvä kiinnostavaa kuulla miten sinun sairas historia ja avun saanti on mennyt.
    itse vaikka asuin helsingissä silloin ja kun sain apua meitä oli 6 sh tyttöä lasten sisätautipuolella ja oli vain 1 vapaa paikka syömishäriöyksikössä ja se joka oli laihin pääsi sinne ja muut lähetettiin kotiin.(mut lähetettiin kotiin..)
    eli ainakin silloin ei ollut hyvä tai tarpeeksi paikkoja helsingissäkään mutta tästä on jo melkein 10 v. aikaa ja asiat ehkä muuttuneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että koit postauksen kiinnostavana ja kiitos siitä, että jaoit myös omia kokemuksiasi! Kauheaa kuitenkin kuulla, ettet saanut apua Helsingistä, vaan että sinut lähetettiin kotiin sisätautiosastojakson jälkeen. Toivotaan tosiaan, että asiat olisivat nyt muuttuneet parempaanpäin!

      Poista
  9. Hyvä, että julkaisit tämän. Kiitos rohkeudesta!

    VastaaPoista
  10. Et varmaan muista minua. Siitä on jo varmaan seitsemän vuotta. Mutta sinä istuit vieressäni penkillä, kun ensimmäistä kertaa odotin vuoroani sh-lääkärille (tämä kuuluisa napakka täti) kaiken terveyskeskusrumban jälkeen. Muistan, kun katsoit minua todella lempeästi ja minä olin ihan häkeltynyt. Olin tottunut, että kaverit halveksuivat, puhuivat selän takana, haukkuivat ja jättivät yksin varsinkin sen jälkeen, kun olin saanut tämän "leiman" otsaani. Sinä tiesit leimastani, mutta kohtelit minua heti ihmisenä, kiitos siitä :) Kuitenkin olen luonteeltani todella ihmisrakas. Ei me paljoa puhuttu, jotain small talkia vain. Mutta se tuntui hyvältä, kun joku näki "minut" siinä vaiheessa kun häpesin iteäni eniten. Nyt vuosien päästä en ole vielä parantunut, mutta paljon pidemällä jo. Toivon, että joskus voin vielä olla täysin irti näistä kahleista. Sairastellut ala-asteelta asti..

    Ai niin, taisit olla osastollakin, kun olin siellä ensimmäistä kertaa (päiväpuolella). Muistin sinut tuosta ensimmmäisestä kokemuksesta (varmaan, koska olin niiiin jännittynyt ja mietin, että kohta joku sanoo minun olevan ihan menenetty tapaus). Oltiin liikuntasalissa ja sain paniikkikohtauksen. Nyt ehkä naurattaa jo tilanne..

    Ei tarvitse julkaista jos et halua :) Halusin vain sanoa, että olet aivan uskomattoman inspiroiva ja upea ihminen. Menneisyytesi takia olet varmasti tuplasti vahvempi kohtaamaan muita ihmisiä ihmisinä, kuin ilman sitä. Se on lahja. Muista olla yhtä armollinen itsellesi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kommentista, oikein herkistyin tätä lukijessani. Saan sanoistasi varmasti voimaa moneksi päiväksi! :) On ihana kuulla, että voit tänään paremmin ja toivon sydämmeni pohjasta, että vielä toivut täysin. <3

      Poista
  11. Hienosti kirjoitettu teksti ja oon tosi ylpeä siitä miten olet noussut sieltä alhaalta ylöspäin!! <3 Olet tehnyt hienoa työtä!

    Muistan kun oltiin samaa aikaa osastolla ja silloin niin toivoin että pääsisit parempaan kuntoon sillä vaikutit todella fiksulta ihmiseltä ja uskoin että elämällä on sulle paljon annettavaa.

    Tsemppiä jatkoon ja jatketaan elämää terveempinä ja onnellisempina :) <3

    VastaaPoista
  12. Jag kommer också ihåg dig från avdelningen. Det käns hemskt om ingen tar en på allvar. Hoppas du mår bättre idag och aldrig mera faller i mörka djupet av anorexi helvetet. Livet är så mycket mer än mat-kalorier-kroppsfixering-förbrukning.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. De kändes verkligen ledsamt att min tidigare läkare inte förstod sig på min sjukdom, jag tänker att min kropp skulle ha tagit mindre stryk om jag hade fått hjälp tidigare. O andra sidan är jag oerhört tacksam för den hjälp som jag fick senare i Helsingfors.
      Tack jag mår bättre idag, hoppas det går bra för dig med! :)

      Poista

Otan ilolla vastaan kommentteja kaikilta! :)