Vieraskirjoitus: Aiheena masennus

-
Olen monesti maininnut, että koen tärkeänä että mielenterveyteen liittyvistä asioista puhutaan. Bloggaajana jaan suurimman osan ajasta omia kokemuksiani ja mietteitäni, mutta tässä postauksessa saatte lukea masennuksen kokeneen ystäväni tarinan. Masennus on yleinen sairaus josta mielestäni edelleenkin puhutaan liian vähän.


Hakeuduin saattajan ja psykoterapeutin kirjoittaman saatekirjeen kanssa päivystykseen 20.6.2016 masennuksen takia. Kuluneet kuukaudet olivat olleet raskaita ja koin niin sanotusti vajonneeni pohjalle. En enää halunnut elää elämääni tällä tavalla, olin päättänyt joko aloittaa paranemisprosessin tai kuolla.

Päivystyksessä saattajasta oli apua, sillä en itse siinä tilanteessa pystynyt ilmaisemaan huonoa oloani oikeilla sanoilla, kaunistelematta. Sinä yönä avoimia paikkoja ei ollut millään osastolla, mutta sain heti seuraavana aamuna soiton että minulle oli vapautunut osastopaikka.

Hoidon ensimmäisestä kahdesta kuukaudesta muistan hyvin vähän, mutta tiedän että makasin suurimman osan päivästä sängyllä kuunnellen musiikkia. Sain myös päivittäisiä paniikkikohtauksia, joita oli vaikea sietää sen hetkisessä voinnissa. Osastolla tarjottiin avuksi lääkkeitä ja läsnäoloa, mutta en vielä ollut sellaisessa kunnossa että olisin hyötynyt syvällisistä keskusteluista hoitohenkilökunnan kanssa.

Masentuneena ajatukset kiersivät päässäni negatiivista kehää ja haukuin itseäni sellaisilla sanoilla, joita en sanoisi kenellekään toiselle. Itsetunnostani ei ollut mitään jäljellä. Myös nukkuminen oli haastavaa sillä heräilin aamuyöstä paljon.

Hoidon edetessä oloni alkoi pikkuhiljaa paranemaan ja aloin päästä kotilomille. En ensin itse huomannut paranemista voinnissani ja hoitajat sanoivat että se on hyvin yleistä. Masennuksessa on tavallista että sairastunut itse huomaa edistysaskeleet viimeisenä. Päätin luottaa henkilökuntaan ja kiinnittää huomiota niihin hetkiin kun ahdistuksen tunne hellitti. Se jätti minut rauhaan ensin muutamiksi minuuteiksi ja ajan kuluessa jopa pariksi tunniksi kerrallaan.


Noin kolmen kuukauden hoidon jälkeen sain samanaikaisesti kaksi huonoa uutista ja vointini romahti. En itse muista tästä ajasta paljoa, mutta hoitohenkilökunnan mukaan en puhunut tuolloin juuri mitään, enkä esimerkiksi jaksanut itse kävellä. Opin, että masennus uusiutuu herkästi toipumisprosessissa.

Niin sanotun "romahduksen" jälkeen olin vierihoidossa kolme viikkoa, käytännössä vierelläni oli siis hoitaja kokoajan tukena. Vierihoidossa oleminen oli varmasti tarpeellista, mutta samalla raskasta, sillä en saanut omaa tilaa ollenkaan. En edes saanut käydä vessassa ilman valvontaa.

Masennuksen hoitoon suositeltiin lääkehoidon ohella ECT-hoitoa, eli sähköhoitoa. Sen hoitotuloksen sanotaan olevan tehokkaampi kuin minkään lääkkeen.  Hoidon vastaanottaminen pelotti enkä lopulta suostunut hoitoihin.

Oloni lähti pikkuhiljaa paranemaan uudestaan. Ensin päiviini ilmestyi lyhyitä hetkiä jolloin en tuntenut ahdistusta tai kokenut että ajatukseni kiersivät kehää. Ajan kanssa nämä hyvät hetket pitenivät.

Listaan alle muutaman mielenterveyttä käsittelevistä postauksistani, jotta voit niin halutessasi jatkaa aiheesta lukemista:

*Käsittelemätön suru voi johtaa masennukseen
*Itsemurha-ajatuksista kysyminen voi estää peruuttamattoman teon
*Väsyttää
*Syömishäiriötarinani ja kokemukseni sairauden hoidosta

Mitä ajatuksia teksti herättää sinussa?

x: Nessa

Instagram: @nessanelamaa

2 kommenttia

  1. Kiitos kun kirjoitit aiheesta ja avasit vähän, mitä osastohoito voi sisältää.

    Olen nähnyt kun ect-hoitoja annetaan ja ei se ainakaan ulkopuolisen silmin ollut yhtään niin dramaattista kuin miltä kuulostaa. Potilaat olivat aivan normaalin näköisiä ennen ja jälkeen hoidon, joka itsessään kesti pienen hetken; nopea humautus ja pieni hetki, niin jo oli hoito ohi. Nopeampaa kuin hammaslääkärissä... Toki asiaan sisältyy monta puolta, ja hyvä jos voit jo paremmin eikä tuohon tarvinnut mennä.

    Olen itse alkanut viime aikoina harkita että hakisi apua välillä sietämättömäksi yltyviin mielialaoireisiin, sillä tällä hetkellä saan apua vain syömishäiriöön, ja tuntuu että hoitamattomat ahdistusoireet vesittävät keskittymiseni syömisongelman hoitoon. Tämä konkretisoituu kun näkee mm.syömishäiriöhoidoissa ihmisiä, joilla ahdistuspuolen ongelmaa on vähemmän tai se on hoidossa: he hyötyvät sh-hoidosta enemmän pystyen keskittymään itse syömisongelman hoitoon. Toki voi olla, että nuo mielialaoireetkin sinänsä johtuvat "vain" syömishäiriöstä, enkä voi tietää kumpi on muna ja kumpi kana, mutta silti ne olisi kai oleellista hoitaa alta pois, koska olo on aika mahdoton, eli juurikin noita paniikkikohtauksia ja romahduksia. Pahimmillaan olen pohtinut jopa osastohoidon mahdollisuutta ahdistuksen suhteen, toki tiedän ettei osastollekaan kaikki pääse. Olen myös aina pelännyt ajatusta sairaalahoidosta. Tekstisi oli siis informatiivinen ja siitä hyödyllinen, että laimensi vähän pelkojani tämän osalta. Ehkäpä uskallan jopa pyytää lähetettä yleispsyk.puolelle...

    Oikein hyvää syksyä sinulle! Olet hirveän fiksun oloinen ja kaiken hyvän kohdallesi ansainnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Anteeksi että vastaamisessa on kestänyt, kommenttisi oli jostain syystä mennyt sähköpostissa roskakoriin. Kamppailin/kamppailen itsekin edelleen voimakkaan ahdistuksen kanssa, ja koen ilman muuta että se ansaitsee huomiota hoidossa. Syömishäiriössä kaikki negatiiviset ja ahdistavat tunteet käsittelee herkästi ruoan kautta esimerkiksi syömättömyydellä tai ahminnalla, mutta jos syömishäiriökäyttäytymisestä haluaa eroon, täytyisi ahdistuksenhallintaan löytää muita, kehoa vähemmän satuttavia keinoja. En ole minkään alan ammattilainen, mutten usko että lisäavun pyytäminen yleispsykiatrian puolelta huonontaisi tilannettasi millään tavoin-päinvastoin. Lopuksi vielä kaunis kiitos ihanista sanoistasi, tulin niistä hyvälle mielelle. Vaikutat itsekin hyvin fiksulta ja hyvältä tyypiltä, tsemppiä jatkoon ja tule ihmeessä uudestaankin jutustelemaan!

      Poista

Otan ilolla vastaan kommentteja kaikilta! :)